Kirjoitin jo kerran, mutta jotenkin se hävis muihin atmosfääreihin. Olin päivänä muuanna opppilaiden kanssa hiihtämässä. Joukko lähti enemmän ja vähemmän innokkaana sivakoimaan metsään oikein koneella tehtyä latua pitkin. Itse lupasin olla perässä hiihtäjä ja kerätä kaikki ladulle tuupertuneet. Niitä on aina muodossa tai toisessa. Nyt siinä toisessa. Yksi sai rakon kantapäähänsä ja niinpä me kaksi sitten lahustelimme hitaasti, mutta varmasti eteenpäin. Mun alkoi tulla jo vähän kylmä, kun laitoin vaatetta sen verran, että hiihdämme tai ainakin olemme liikkeessä koko ajan. Välillä hiihdin omaa vauhtia, että lämpenin ja sitten odottelin rakkojalkaa taas näköpiiriini. Aika kului ja tunti läheni jo loppuaan. Lopulta tuskien taival päättyi ja pääsimme koululle.

Vähän samanlaisia tuntemuksia herätti pienempien hiihtolenkillä sattunut tapaus. Lainasukset eivät luistaneet ja lainamonot oli liian pienet. Niinpä sitten isoimmassa ylämäessä, joka oli oikeasti pieni, molemmat jalat pääsi monoista irti ja siinä pieni hiihtäjä räpiköi märissä pikkusukissaan opettajan autettavana. No siitäkin selvittiin taas ladulle kellon jo soidessa välitunnille. Kärsivällisesti vain kannustaen eteenpäin. Niinpä pieni hiihtäjä hihkaisi onnistuneesti sujuneen alamäen jälkeen: "Mä onnistuin!" Niinpä niin, nämä on niitä arjen pieniä iloja rakkojen ja muiden tuskien jälkeen. Taas jaksaa eteenpäin .