Oltihin viikonloppuna pitkästä aikaa veneelemäs hellettä paos. En tiärä oonko koskaan mainaassu, jotta meillon venes tuala Nikolainkaupungin rannas. Lähties oli hiano jos hiano ilima, eikä se tulles ollu sen kummee. Paattihin pakattihin evähiä, koira, isäntä ja vanahee poika, niin ja mä. Suuntasimma nokan kohti pohojoosta. Mennes oli myätäänen tuuli ja aurinko paistoo.

Ruaris oli Esikoonen, ku ne on häjyysimmän poijan kans innostunu kans tuan paatin tyyräämisestä. Isäntä oli siinä sitte neuvojan roolis, jottei kovin monihin kivihin karahuteta. Laivaväylää pitkin seilattihin, oli heleppua kattua merikortista (=kartta) viitat ja muut merkit. Matka sujuu leppoosasti. Lujin viikolla tullutta seuralehtiä ja tein ristikkoa.

Rantauruumma yhyrelle Punakarien kallioosista saarista. Siälä puhalti vinkiempi tuuli ku kaupungis. Onneksi taivahalla oli ohkaanen utuverho, muuten olis ollu tuskaasen kuuma, varsinki tuulen suajas. Hessu-koiruus oli onnessansa saavutetusta vapaurestansa. Se juaksi pitkin kallioota ja kanervikkoa niin ku olis aina ollu siälä. Mä olin yhtä onnellinen sen pualesta. Ainaanen remmis kulukeminen ei varmahan oo hääviä. Siinei saa toteuttaa koiramaasia halujansa ittellisesti.

Ku tarpeheksi kaus kattoo, on Ruatti vastas.

Miähet rupes viritttelemähän nuatiota, jotta saisimma krillattua pihivit ja makkarat. Kuivia puunkäppyröötä löytyy sen verran, jotta tuli saatihin aikaaseksi. Hessu vartiootti lihojen kypsymistä, ei passannu kovin kauas lähtiä, jottei vaan missaa hyviä herkkuja. Ruakaalun jäläkihin läherettihin käveleskelemähän ja tutkimahan saarta lähemmin. Muisteltihin entisiä reissuja samahan paikkahan ja viäreesihin saarihin. Nuaruuren ja huulluuren vuasina raahattihin matot joukos ja pestihin ne siälä kallioolla. Ny ei tulsi miälehenkään, jotta kuskaasin meirän mattoja erestakaasin pitkin Vaasan saaristoa.

Tua alla oleva kuva on saaresta, josta on louhittu Vaasan kirkon sokkelikivet talaviaikahan hevospelillä. Vaasan kirkko on rakennettu v. 1862 ja vihitty käyttöhön v. 1869. Tuala saares on laatta, johonka on präntätty teksti tuasta suuresta urakasta tuahon aikahan. Ny ei me käyty siälä, mutta nappasin kuvan ku oltihin kohoralla.

Vaasan saaristohan on tosi karikkoonen ja saarten rannat on kivikloperooset, jottei tiärä mihkä astuus, jottei nilikkojansa nyrjähytä. Mutta sitte löytyy tällaasia helemiä siältä kivikon keskeltä. Piäni hiakkaranta.

Tuuli yltyy iltapäivällä niin ku ne oli säätiarootuksis luvannukki, sellaasta 9-11 m/sek. Tulomatkalla isäntä tyyräs paattia ku ne aallot pakkas tulla aivan sylihin asti. No kyllähän ne olis tullukki, jos olis ollu avovenes. Pärskyyhän ne venehen yli. Tavarat ei pysyny pussis ei kassis saatikka pöyrällä. Mä jo rukoolin, jotta hyvä Isä varjele ny meitä, jottei tua meri viä mennesssänsä.

Oon toki ennenki ollu myrskys. Muistan yhyren reissun vuasien takaa. Silloon satoo ja ukkosti. Olimma tulos viälä kauempaa Mikkelinsaarilta mustikasta ja raju ukkoosmyrsky yllätti ja pelijätti meirät. Silloonkin oli suajelusenkeliillä tyäntäyteenen päivä niin ku nykki. Isäntä vaan totes, jotta ku tuuli menöö yli sen 10 m/sekunnis, nii se tyyrääminen on niin raskasta. Vene ei kuulemma kaaru, jos ei ny aivan mee kylykimyyryä kohti aaltua. Onhan niitä valtamerilaivojaki menny pohojahan saati tällaanen heppoonen paatti, joka on ku lastu lainehilla.

Huh, huh. Rupes vähitellen helepottamahan ku Raippaluato tuli tuulen etehen. Aallotkin oli jo ihimiseltääsiä ja Esikoonen sai tulla taas tyyräämähän. Laivakoira-Hessukin keksi ittellensä oivan tähystyspaikan.

Ku päästihin rantahan, oli yhtä hiano ilima ku lähties eikä tuulesta tiatuakaan. Mutta kyllä mä pahimmis paikoos koin olleheni palekkä lastu lainehilla. Kiitosrukous pääsi huulilta ku jalaat oli taas kuivalla maalla. Moon aina kunnioottanu luannon voimia enkä kovin heleposti rupia uhumaamahan niitä. Kyllä siinä jää toiseksi.