On ollu aikaa. Erellises postaukses kirijootin kiiruhista, ny kirijootan siitä ku kiiruhut loppuu. Hätäänenkin pysäytetähän joskus. Stop-merkki tuli etehen, ku iski armotoon räkätauti. Oikeen vuasisaran sellaanen. Ei oo hetkehen serlaa tarvinnu pakettikaupalla. Mä varmahan pirin yhyren nästyykitehtahan pystys - ainakin hetken. Koko pää oli ja on viäläkin täynnä sitä oikiaa nenäeritestä. Mistä sitä piisaa? Niin ja kyytipoijaksi tuli mikreeni joka aamuuseksi herätyskelloksi. Sitte oli hirrrveen hirrrveen voimaton olo. Tuskanhiki nousi pintahan, jos jotakin yritti teherä ja hetken päästä paleli. Eikä mitään kuumetta, vaikka tämän tästä mittaria sovittelin kainalohon. Sitte tapahtuu ihime. Yhtenä iltana elohopia nousi 37, 5. Aivan ku kiusallakin, ku mä olin sitä  niin kovaa orottanu, muka. Toisena iltana ei sitte enää ollu ku pari pykälää yli kriittisen rajan. Mä join heti kuumaa finnreksiä. Pari päivää olin pois tyämaalta ja perähän oli viikonloppu niin sain huilattua. Se huiliminen on parasta lääkettä, totesin, ku maanantakina pääsin jo töihin. Mutta tuata räkää riittää viäläkin, onneksi ei enää lorota solokenansa. Kyllä kai se tästä taas elämä voittaa.

Vaikka onkin huanos kunnos, ajattelutyä onnistuu silti aika aijoon. Välillä kyllä tuntuu, nottei pääs kulije ku se erellä mainittu eritet. No, joka tapaukses välillä tuumaalin maailiman menua. Ku koko päivän oli kotona ja sisällä lämpööses, huamas päivänki pirentynehen. Varsinki illasta huamasin, notta pimiä tuloo myähemmin ja aurinko, jos sitä näkyy, oli kauemmin horisontin yläpualella. Tästä mä päättelin, jotta kaamos on väistymäs ja kesää kohti ollaham menos. Siitä mä tykkään. Näistä pakkaasista mä en tykkää. Onkhan Taivahan Isälle tulle piäni virhet, ku se loi meirät tänne arktiselle aluehelle iliman karvootusta, notta meirän pitää itte hommata filtit ja fällyt ympärillemmä, notta tarijettaas. Vai onkhan se ajatellu, notta me oomma niin viksuja ja karaastunehia, notta me ymmärrämmä rakentaa talomma lämpöösiksi ja kursia kokohon toppakamppehen ja muut kletut. Se karaastumiskeeni on kyllä multa jääny saamata. Talavisoran käynehillä se viälä oli, muuten me ei asuttaasi vapahas kotomaas. Kiitos siitä heillen!

Tai sitte me oomma tottunu liian hyvälle. Ennen ei eletty liian lämpöösis tuvis, ei ollu sisähyyskää eikä lämpöösiä vesiä tullu kraanasta. Ei ollu hääppöösiä talaviklettuja. Vaikka mä oon viiskytäluvun kasvatti, ei mulla kakarana ollu toppahousuja eikä untuvatakkia. Jonkunlaaset keinokuituuset hiihtohousut oli ja niiren alle laitettihin äireen tai mumman tikkuamat villaramaskit tai hianosti sanottuna damaskit. Ne oli lavattomat villahousut. Villasukat oli sitte eriksensä. Ja mä muistan ku sain ensimmääset karvakintahat. Ne oli kämmenpualelta nahkaa ja selekämys sellaasta pitkäkarvaasta tekoturkista. Voi poijat, notta mä olin tyrniää ja olihan ne lämpööset verrattuna entisihin villarasoohin, jokka kastuu heti kättelys ja vanuttuu kuivuesnansa olemattoman piäniksi. Olinkhan mä siinä kymmenen hujakoolla, ku ne kintahat sain. Mutta ei tua aika riittäny mua ainakaan karaasemahan.

Meinasin viälä jotakin tuumaaluja kirijoottaa, mutta huamaan, notta kello on jo pian siinä merkis, ku pitää lähtiä kuarokurssille pappilahan ja jotakin murua pitää laittaa rinnan alle ennen lähtyä niin, jotta hellurei ja hellät tuntehet pakkaasesta hualimata.