Äitee tapas opettaa, notta tee tyä heti kunnolla, ettei tartte jäläkehenpäin paikkaalla tai teherä uurestansa. Sanoohan sananparsikin, notta katto kaheresti, tee yhyresti. Moon yrittäny nyhtyriä pitää opit miäles, mutta kuka sitä täyrellinen olis. Sattuuhan sitä paremmillekin. Mitäkö oon teheny ny sitte kaharesti? Sulattanu pakastimen.  Ennen mansikka-aikaa sulatin, ku se oli tyhyjimmillänsä. Ja olin tyytyväänen. Sain sinne tällättyä mansikat ja muutaman raparperipussinkin.

Päivänä muuanna otin pakastimesta jotakin sulatettavaa. Seuraavana aamuna huamasin, notta pakastin on viäläkin pakastusasennos ja OVI RAOLLANSA! Kaappi oli kuuras niinku ei olisi ikään sulatettu. Ei se oo talavellakaan nuan kovas huurus ollu koskaan. Painoon oven kiinni ja ajattelin, notta mä sitten joskus teen sille jotakin. Mä en kertakaikkiaan ny jaksa, ku otti niin aivoohin oma hualimattomuuteni. En ollu kunnolla painanu ovia kiinni, ku siältä eilisin olin tavaraa ottanu.

Melekeen joka päivä oon tuata tekemamöntä tyätä muistanu ja aina siirtäny huamiselle. Viähän se varmahan sähköäkin maharottomasti nuatten kuurien pitäminen jääs. Tänä aamuna ajattelin sitte ruveta ajattelusta oikeen tyähön. Eikä siinä lopuuksi kauaa menny ku sai ihaalla valamista. Sillä aikaa ku kaappi suli lämpöösten vesikippojen avulla, mä kattoon vanhaa kotimaasta elokuvaa tv.stä. Meni sekin aika totehen. Ei tarvinnu peukalootansa pyäritellä. Ny moon taas tyytyväänen, ku pakastin on kuurasta vapaa. Äsköön ku juatihin päiväkaffit ja teet ja otettihin jätskipuikot siältä pakkaasesta, mä oikeen pönkäsin ovia, notta varmahan menöö kiinni asti. Minen meinaa enää kolomatta kertaa sitä sulattaa tänä kesänä.

Minoon ollu koko kesän laiskalla päällä enkä oo jaksanu tääläkään kirijootella. Heinäkuus katos muutama viikko kesästä tykkänänsä, mutta siitä sitte joku toinen kerta. Tyät kurkkii jo olan takaa, perjantaina eka päivä ja ens maanantaina tuloo kersat. Siitä se sitte taas alakaa. Syksy. Kalenterin mukahan olis viälä kesää tämä elokuu.