Meillä kävi tosi piäni Eemeli-trulli naapuripitäjästä tai oikiammin kaupungista. Soli pari kuukautta päälle vuaren. Mä kuljin sen peräs sillä aikaa ku isänsä joi kaffia ja sitten miähet kävi pihalla ihaalemas niiren autua, jota ne ei ollu viälä nähäny. Mä en ymmärrä tuata autojen vahtaamista, näkihän sen klasistaki, notta punaanen se oli. Mutta miästen pitää aina nähärä ja melekee kokeella ajetut kilometrit ja minkälaaset vantehet  tai pyärät autos on.

No joka tapaukses mä seurasin Eemeliä ku hai laivaa. Kaukosäätimet oli sen herkkua, samoon kännykät ja tiatokonehet. Siis tyypillinen miäs! Sei piitannu mitää siitä ainuasta pehemokoirasta, joka meillä on enää näkösällä, eikä se kauaa käpäälly keltaasta suklaamunan sisustaakaa. Sitä kiinnosti vain ne konehet. Tiatokonehen ja teeveen se kerkes jo pari kertaa napsutella päälle ja pois. Ihan selevästi mun pitää harijootella räjähtävää lähtyä tällaases juaksukilipaalus. Jos mä joskus saan mumman arvonimen, pitää näköjänsä olla kovas kunnos silloon, ku nua sammuttimen kokooset oppii kävelemähä. Kummasti se on päässy unohtumaha täs paris vuasikymmenes, ku omat on kasvanu yli tuan kilipajuaksuvaiheen.

Jottei tästä saa kovin väärää käsitystä mun lapsirakkauresta, pitää sanua, jotta se Eemeli oli syätävän IHANA! Mun piti ottaa valokuvaki, mutten mä tohori laittaa sitä tänne plokihi, jotten mä riko intimiteettisuajaa. Mun piti hetke funtsata, jotta ketähä se sen iskä tarkootti ku se sanoo, jotta niiren pitää mennä iltapäivällä laihian mumman tyänä käymähä. Este mun tuli miälehe, jotta eihä se poikaan mumma laihialla asu, mutta sitte tajusin, jotta se tarkootti omaa äiteetänsä, joka asuu laihialla. Onneksi en avannu suutani, olsin munannu itteni ja solis ajatellu, jotta mulla on se atsalea-tauti. Rupiaa tua sukupolovien määrä lisääntymähä, ku nua kaikki kakarakki saa jo omia kakaroja.

Ei ne joutanu kauaa trullittamaha, ku piti lähtiä syämähä kotia. Sillä on tarkat ruaka- ja muut aijat, niin tiätysti pitää ollakki. Kävi meillä muutama muuki trulli. Yks sanoo, jotta mä toin sulle SYNTTÄRIKUKAN, ku se antoo sen koristellun pajunvittan mun kätehen kaukaa kurkotellen, jottei vaa tuu tunkeelevasti liian lähelle. Iso veli oli  tohorittajana ja lausuu sitte sen pakollisen virvon varvon-lorun. On ne ihania nua kakarat, ne on nii tosisnansa ja vilipittömiä.

Nys se aurinko rupes viimeen paistamaha! Ei muuta ku KEVÄHÄN KELTAASTA PÄÄSIÄÄSEN JATKUA KAIKILLE!