Tai ei enää olla. Eileen oltihin. Lähärettihin Isännän ja koiran kans kattelemahan siäniä ja pualukoota. Molempia löytyy. Otettihin koira fölijyhyn, notta se saa juasta koko vapaurenkaipuunsa erestä. Ja juaksihan se. Mentihin esti tuahon lähimettähän kanttarellijahtihin. Mä kyllä lähties miälesnäni ajattelin, notta saa nähärä kuinka käyrähän, ku siinä on asuntoalue sen piänen mettän takana. Niin jotta malttaakohan Hessu-koira pysyä meirän lähellä vai lähtöökö suurentamahan reviiriä.  Aikansa se kiärteli ja välillä kävi tarkistamas, notta oommako tallella. Sitte kävi niinku mä ounastelin.

Kävelin polokua pitkin ja Hessu tuli jostakin mua vastahan. Ku se näki, notta mamma on talles, se kääntyy niiltä jalaansijooltansa ja lähti sitä polokua mun erellä kauemmas. Siinä vaihees olimma jo torennu siänten karonnehen maan alle tai ettei siälä oo niitä koskaa ollukkaa. Päätimmä sitte lähtiä autolle päin. Hessua vain ei näkyny mihinää. Huutelimma ja vislasimma. Ei mitään. Kävelimmä autolle ja Isäntä lähti sinne omakotialuehelle ja mä jäin orottelemahan, jos Hessu sattuus tulla mettästä eikä ketään olsikkaa autolla, sehän joutuus varmahan paniikkihin. Totuuren nimis pitää sanua, notta tuskin koira sellaasta tunnetta tuntis, mutta vois se vähän olla ihimeessänsä ku oliski jätetty yksin. No, mä lähärin viälä siihen mettänrantahan huutelemahan, josko se kuulis mun vianon vislausäänen. Mä en osaa vislata kunnolla enkä ainakaan kuuluvasti. Mutta yritin mä ainakin. Siinä menöö tiä aika lähellä ja mähän jo maalasin kaikenmaailman kolarit miälesnäni. Mutta hupaasinta oli, notta mä löyrin PARI kanttarellia siitä mettän reunasta.

Justihin, ku mä sain ne kanttarellit käteheni, soi puhelin ja Isännän kiukkuunen ääni, notta mihinä sä oot? Mähän käskin sun orottaa siinä auton paikalla. Ei silloon lähäretä mihkään, jos sovitahan, notta sä orotat. Mä pualustelin, notta ajattele, ei oltaasi NÄITÄKÄÄ siäniä löyretty, jossen mä olsi menny huutelemahan Hessua tualta vähä kauempaa. Siälähän se Hessu oli ollu yhyren taloon isännän kans niiren pihas. Se miäs oli sanonu, notta se meinas laittaa sen jo omahan häkkihin taltehen. Sillä ittellä oli samanlaanen koira. Meinaskin, notta ei oo oma, muttei oo ennen täälä näkyny. Karkureissu päättyy sitte onnellisesti. Enäänhän me ei voira sen kans tuahon mettähän mennä, se menis aina kattomahan lajitoveriansa ku kerran tiän sinne löyti.

Jatkoomma matkaa toisihin apajapaikkoohin. Siälä ei oo vaaraa eksyä ihimistenilimoolle. Koirankaan. Löysimmä mukavasti siäniä. Pualukoota koukkasimma vain muutaman litran lähärönpäähän, ku piänen määrän perkaaminen on mukavampaa ku isoon sangoollisen. Mä kerkesinki perkaamahan pualukat ja keitin vispipuuruakin siinä aijas ku Isäntä siivos ne siänet. Sitte paistoomma ne vois sipulin kans ja nam! Ne on sitte hyviä.

Tänään sitte keittelin omanasosetta, ku sain anopilta isoon pussillisen omenoota. Aivan häjyä teki, ku noukiin niitä maahan puronnesia. Osa meni muusiksi jalaan alla ku ei voinu kaikkia väistellä. Ja puus oli viälä suurin osa. Kyllä tänä vuanna on omenasato mahatava. Eikä kovin huanolaatuusiakaa ne oo.

Mä oon ollu matalapainees täs alakusyksyn. Oot varmahan huamannukin ku plokihinkaan en oo jaksanu keskittyä. Ny tuntuu, notta elämä alakaa voittaa taas, olsinkohan jo yläkuloonen niinku Rölli sanoos? Ainakin toistaaseksi, on vähä paree ilimanala. En mee lupaamahan jatkuvaa päivitystä, mutta kiva jos jaksat silloon tällöön piipahtaa kattomas ja kommentoomaskin.