Mulla oli valakoonen takki, joka jonkun miälestä oli liian suuri.  Se otti mitat ja raapusti paperille mallintynkää ja sanoo viävänsä kräätärille, nii saisin sopivan kokoosen. Kaikilla piti olla oman kokoosensa, olis fiiniä ja yhtenäästä. Sitte me orotimma yhyren valakotakkisen poikaa ulukomaan tyäkomennukselta. Ennen ei voitu aloottaa juhulia.

Mäkin olin jännityksis. Enemmän vissihin uuresta tyästäni ku siitä tulevasta poijan klopista. Siinä me pallooltihin erestakaasin ja se äiteeihiminen oli aivan poislairaltansa. Se kuluki ja höpäji ja oli ku kissa pistoksis. No, viimeen se kloppi tuli ja mun piti mennä sen viärehen. Mä kattoon sitä pitkähän ja arviooren. Sekin vilikaasi mua vähän pitempähän ja viano hymy huulilla oli merkki tervehtimisestä. Mun olis pitäny olla umpirakastunu ja onnellinen. Mä kattoon sitä ku viarasta. Mikään ei liikahtanu tuala syränalas. Kuinka aika on teheny tällaasen tempun mun tuntehille. Tuahan on aivan viaras ihiminen ja me oomma silti kihiloos!

Siihen mä sitten heräsin tai kello rumaanen sen teki. Olis ollu miälenkiintoosta kattua kuinka meirän yhteeselo olis jatkunu. Ja se, jotta minkälaasia potilahia mulle olis tullu, ku olin viälä valelekuri. Opinnot oli mulla viälä kesken. Näkyyskähän tuasta filimistä ens yänä jatko-osa?