Ensisanooksi kaikille oikeeen heliätä helatorstaita! Ny se kesä alakoo yks kaks. Kummiflikkakin tilas hellepäivän lauantaisehen hääjuhulahansa. Kyllä meirän kelepaa.

Sitte toisiksi sanooksi pyärittelen muistoja. Vaihtelimma Vilukissin kans ajatuksia erilaasista muitoksi hankituusta esinehistä, jotta mitä varten niitä ostetahan ja säästetähän. Se lähti siitä, ku mä sanoon ostaneheni kotipaikkaani kuvaavan färityskirijan (made by Kirlahin tytär). Ittelle. Muistoksi. Minkä tähären?

Jos ei sitä saa kukaan tuhurata färiillä enkä mä ittekkään niin mitä varten mä sen sitte ostin? Ja kelle? Mitä se kuvastaa ihimisestä, ku pitää haalia kaikenmaailiman tavaroota vain muistoksi? Onko se sitä, jotta ei halua päästää irti mennehestä. Niin ku ny lasten vauvakuvat tai ensimmääset kengät tai hiuskiahkurat.

Vai liittyykö se jotenkin omahan ikääntymisehen ja oman elämän elämättä jättämisehen, on niinku eläny toisten kautta. Mun miälestä tämä muistojen kerääminenki on enemmän naisten ku miästen juttu. Ainakin meirän huushollis. Ei isännyys säästä vanhoja auton pakoputkia muistona siitä ja siitä ihanasta ajopelistä, joka meillä oli vuanna miakka ja kivi. Eikä se oo ikään murehtinu kakarojen vauva-aikaasten lelujen tai kenkien säästämisestä.

Kerran muistan sen haikaallehen niiren ensimmäästen kännyköören perähän, niiren tiiliskivien kokoosten. Ja mä säestin sitä. Niitä munkin olis teheny miäli kerätä. Kävin yks päivä paikallisen elekroniikkakorijaajan tyänä viämäs koulun langattomat mikit korjauksehen. Ja mitä mä siälä näjinkään. Erinääsen kokoelman kännyköötä vuasien varrelta. Laatikos oli kuulemma viälä lisää. Praatasimma pitkät pätkät kännykkämuistojamma. Niin, jotta kyllä ne miähekki.

Yks syy siihen minkä tähären niitä ekoja kännykköjä harvat vain keräs, oli hinta. Niistä sai vaihros hyvän läjän markkoja, jokka vähenti uuren puhelimen ostohintaa. Nehän maksoo parikytävuatta sitten maltahia. Nythän niitä saa muutamalla kympillä.

Kumminkaa niitä muistoksi hankittuja asioota ei juuri koskaa käytetä tai kattella. Ne pistetähän johonki vauva-aijan loorahan orottamahan kakarojen aikuustumista, jotta sitte voirahan antaa ne niille muistoksi. Mä en oo viälä antanu, ku mun miälestä ne ei viälä osaa arvostaa mun kallisarvoosia aartehia. Tai sitte niitä muistoesinehiä piretähän pölyn kerääjinä olohuanehen kirijahyllys paraatipaikalla. Kirijoja ne hyllyt ei oo nähäny elinkaarensa aikana. Kirijoja ei osteta tai ne on paffilooras varaston perällä. Tai viäty kirpputorille.  Jos mulla olis enemmän tilaa, mä ostaasin niitä halavalla siältä. Muistoksi.

Moon säästäny mun ainusta parpi-nukkea. Omalle tytölle. Flikkoja ei tullu. Olsinko malttanu antaakaa. Siihen aikahan niitä ei ollu ripakopallista, oli vain yks. Orotan lapsenlapsia, flikkoja. Niille mumma vois antaa oman aartehensa. Kattottavaksi. Hetkeksi. Sitte se pantaas taas loorahan orottamahan seuraavaa kattomiskertaa. Kuka siitä hualehtii, ku musta aika jättää? Ettei sitä vaan kukaa riko ja paa roskiksehen. Mun muistoa.

Kävin tänään laittamas orvokit hauralle. Isän kualemasta on 12 vuatta. Samas leposijas on mumma ja paappakin ja mumman sisaruksia. Monet oli jo laittanu ennen mua. Onhan ne komioota kumpuja erifärisine kukkinensa. Kenen takia niitä laitetahan. Senkö takia, jotta hautausmaa olis komia. Meirän ittemmä takiako? Miksi? Ne poisnukkunehet ei niistä enää pysty nauttimahan. Vai muiren ihimistenkö takia? Isoo kirijakaan ei kehoota vainajia palavomahan. Onko se eres sitä. Muistella voi muutenkin. Kotona. Autolla ajelles. En tarkoota, jotta unohtaa pitääs. Päinvastoon.