Mä toisaalta ihaalen ihimisiä, jokka osaa teherä äkkinääsiä päätöksiä. Ja toisaalta mä tykkääsin, notta kyllä joskus vois vähä miättiä esti.

Lauantakina molin justihin saanu matot pihalle (sinne telinehelle, josta se punaanen matto katos, ny mä pirin sitä telinestä silimällä vähä väliä) ja imurin letkun kätehen, ku Isoon Miähen puhelin soi.

Se vastas ja rupes äsmentelemähän, notta ku justihin on siivous menos, notta ei oikeen keriittääsi ny. Sitte ne toimitteli ison aijan niitä näitä, mä kerkesin imuroora monta huanesta sillä aikaa.

Kaffille meitä olis taharottu ja kellonaikakin oli niin jämpti, että tunnin päästä olis pitäny olla jo siälä, ku niillä oli sitte JOKU meno illemmalla.  Asia jäi sitte siihen.

Tänä päivänä sitte oli selevinny kiiruskaffien syy. Noli menny naimisihin. Meitä olis tarvittu toristajaksi. Mutta ku puhelimes ei ollu mitään puhetta kaffittelun syystä sen kummemmin, ei osattu eres ounaalla mitää tuallaasta.

Ny vähä harmittaa mistä jäätihin paitti. Ne oli ottanu papin fölijyhyn purjeveneesehen ja seilannehet merelle ja siälä pappi oli ne sitte vihkaassu. Ne oli sitte saanu äkkilähtötoristajat paikalle.

Tuares aviomiäs oli vain vaatimattomasti torennu, nottei me ny sitte sen kummenpia häitä piretty. SEN KUMMEMPIA! Mun miälestä ne justihin oli aivan ihanat ja romanttiset ja ikimuistooset ja... ja... ja justihin niiren ittensä näkööset ja olooset.

Olishan ne villakoirat ja pölypallerot meitä orottanu kiltisti kotona, ku olis vain sanonu, notta "paikka" ja "orota".