Se on jännä juttu, kuinka ihimismielehen aina putkahtaa tiättyjä muistikuvia ja tapahtumia jostakin nykyhetken tapahtumasta. Jokku sanoo, jotta se olis assosisaatioilimiö. No, molin aamupäivällä koiran kans lenkillä ja ilima oli viälä kylymän yän jäläkehen sellaanen syksyysen kuulas. Koira teki tarpehensa, sen isoomman. Se lämmin tuatos tiätysti höyrys sinä kuulahas syksyilimas. Siinä samas mun tuli miälehen tämä juttu:

Mennähän elämäs sellaaset viiskytä vuatta taa päin. Eräs nimeltä mainittematoon isäntä oli silloon sellaanen sammuttimen kokoonen. Niillei ollu siihen aikahan sisähyyskää. Sen virkaa teki varsinkin kakaroolla potta eli hianosti sanottuna keija. Minen oo koskaan ymmärtäny tuata keija-sanaa. Eikä meillä sitä liioon koskaan käytettykään, siis sanaa. En tiärä minkä takia pottaa oli piretty kylymäs eteeses, oliko talon tapa, ehkä. Se oli nyt tuatu tupahan, ku sitä kerran tarvittihin. Tämä sammuttimen kokoonen poijankloppi oli istunu siihen ja lopputuloksena oli ollu höyryävä tuatos. Poika oli tuumannu, jotta äiti, mun pakkara palaa.

Siitä on tullu meille sellaanen lentävä lause, vaikka nykyään kovin harvoon enää kellään pakkara palaa. Taitaa olla Hessu-koira, jolle sitä enää hymyssuin lausutahan. Tämä mun piti teille tulla kertomahan, ettäs sen ny sitte tiärättä.

Loma on kohta lusittu. Se meni melekeen selekää sairastaes. Oli jo muutama hyvä päivä, mutta sitten mä kävin äitini tyänä siivuamas ruattiksi. Se on sitä ku vain imuroorahan ja pyhiitähän kostialla välipaikat. Ajattelin, jotta ei siinä ny rasitu ku en viä mattojakaan pihalle. Mutta rasittuuhan se sen verran, jotta ny on ollu taas ilikiä polte ristiselijäs vasimmella pualella. Kylymäkalle on taas saanu töitä ja kova laattia makaajan. Mä luatan siihen, jotta kyllä se kunnos on ku tyät alakaa. Moon yleensä kovin tyänantajaystävällinen näis sairastamisis. Kivutonta viikonloppua itte kullekin!