Sain alootettua yhtä niistä kirijaston kirijoosta, joiren eräpäivä lähestyy uhkaavasti. Kirija on Asunta-Johnstonin Maijan Onnellisen naisen vuosi. Siinä se kertoo Unkarista ostamastansa taloosta ja elämästänsä. Kerronta on miälenkiintoosta, vaikka vois ajatella, notta kuinka jokapäiväästen asiootten lukeminen jonkun ihimisen elämästä vois koukuttaa lukemahan kirija toisensa perähän. Luin talavella sen ekan kirijan ja ny vasta sain aijalliseksi tämän toisen. Se kirijoottaa päiväkirijamaisesti elämänsä tapahtumista. Ja tuntuu, notta sille sattuu ja tapahtuu kaikenlaasta, mistä meikäläänen voi vain nähärä unta, jos aina niitäkään.

No, mun piti oikeen tulla tänne kertomahan, ku luin sen yhyren aforismin, joka kosketti mua jotenki tualta sialun sopukoosta.  Luin se monehen kertahan, ja sitte vasta jatkoon kirijaa etehen päin. Aforismi kuuluu näin: On helpompi löytää kymmenen ystävää, jotka vilpittömästi ottavat osaa suruusi, kuin yksi ainoa, joka on valmis iloitsemaan kanssasi ja kadehtimatta jakamaan onnesi ja menestyksesi.

Mä oon monesti kokenu, notta jos mulla on jotakin iloosta tai mukavaa kerrottavaa, niin se ei palijo kuulijaa kosketa. Tuloo sellaanen tunne, notta ketä kiinnostaa. Puheenaihet vaihtuu alta aikayksikön tai sitte tuntuu, notta niinku tuulehen huutaas, lainatakseni Nikk arin E skon kualematonta lausahrusta. Nykyysin moon tiatoosesti jättäny omien asiooren, niin hyvien ku huanompienki, kertomisen vähemmälle säästääkseni itteni miälipahalta.  Tätäki kirijoottaes mun on vaikia pysyä tyynenä ja rauhallisena, liikutus läikähtää sisimmäs. Tämän täytyy olla aika syvällä, ku näin käy. Mistähän moinen tunnemyrsky  juantaa juurensa. Siinä oliski uus pohorinnan aihe lomalla. Pitää ottaa aikaa filosofoonnillekin  joku päivä.

Moon miättiny asiaa ittekseni ja oon puhunu kotoväjellekin tästä ja moomma tullu sellaaasehen tuloksehen, notta se olis kateutta (mutta mistä?), jota tällaanen ihiminen ei osaa peitellä yhtään. Ajattelis, notta sen verran olis näyttelijän vikaa. Tästä tiatoosena, moon ainakin yrittäny itte vastaavas tilantehes niin airosti ku oon pystyny asiahan keskittymähän olla kiinnostunu ja iloonen toisen pualesta. Kysellä maharollisesti lisää asiasta tai muuten ilimaassu myätäelämiseni toisen pualesta. Monesti tällaanen ihiminen viälä kehuu ja liioottelookin asiootansa, jotta asiat olis viäläkin ramaattisempia ja kohtalokkahampia.

Mä en halua koskaan leuhkia omilla taikka kakarooren tekemisillä, sehän jo kasvatukses kitkettihin juuria myären. Yks entinen tyäkaveri sanoo isänsä lausunehen, notta kyllä maailma kehuu, jos on aihetta. Jotenkin tuakin on sitä suamalaasta luterilaasta nöyryyttä ja vaatimattomuutta. Mutta toisaalta se on tottakin, mua ainakin ärsyttää sellaaset ittensä ja kakaroottensa kehujat. En oo sen asian kans oikeen sinut, vaikka tiätysti joskus huumorilla höystettynä tuloo laukaastua ittekki sellasta niin ku että äitihinsä tullu ym.

Tuahon karehtimisehan viälä palatakseni, sehän on yks ihimiskunnan perisynniistä. Toisilla se näkyy enemmän ja toisillä viäläkin enemmän. Joku on joskus sanonu, notta kaikki ihimiset syyllistyy kateutehen. Joillakin se näkyy kirkkahammin ku toisilla. Positiivinen kateus saa yrittämähän ittekin enemmän, mutta se negatiivinen kateus syää kalatki vedestä. Silloon mikää ei riitä ja aina pitää olla paremmin tai enemmän ku naapurilla. Konkurssikin voi kolokutella, jos ei pirä varaansa.

Mutta minkä takia karehtia toista, kun meillä jokahittellä on oma ristimmä kannettavana. Voi tiätysti tuntua siltä, notta naapurin risti on palijo piänee ja köykääsee. Joskus tiätysti on niinkin, notta se naapurin risti näyttää palijo raskahammalta, ku mitä se eres jaksaas kantaa. Hualia ja murehia tuntuu olevan riittämiin ja kaiken kruunaa monet sairauret. Silloon tarttis lähimmäästen helepottaa toisen kuormaa ja ottaa osaa ristin kantamisehen. Piänikin helpotus voi ehkäästä voimien hyytymisen. Meitä lähimmääsen hätää näkeviä ei aina löyry aijoos. Sitte kun asiat on peruuttamattomia, sitte voi löytyä "kymmenen suruhun osaa ottavaa ystävää", niin ku M aija kirijootti.

Kirijaalijan ilo ja onni koski auton ostoa, johon hän ei saanut mukaansa yhtäkään ystäväänsä ja joutui yksin kokemaan ilonsa, jännityksensä ja onnensa uudesta autosta. Hän nieli pettymyksensä ja ryhdistäytyi ja tervehti onnellisena uutta menopeliään. Niinpä minäkin äskeesen tunnemyrskyn laannuttua meen lukemahan lisää Ma ijan kuolemattomia ajatuksia mikäli niitä on kirijan sivuille piirtynyt.