Muistan ku joskus keskikouluaikana kuvittelin olevani ompelija. Mulla oli kaveri, joka ompeli tämän tästä ittellensä uusia vaattehia. Milloon paitapuseroota, milloon pitkiähousuja. Ajattelin, jotta kyllähän mäkin ny nuata osaan teherä.  Halusin lauantai-illan hyppööreissulle uuret pitkäthousut. Kiiruski oli, jotta kerkiääsin ne ommella siihen mennes. Nii lähärin pyörällä meirän kyläs olevahan kangas-lanka-lumppu-sekatarvarakauppahan ja ostin kankahan ja kaavat. Se oli vaalianruskiaa vakosamettia sitä leviävakoosta.

Sain sitte levitettyä kankahan laattialle ja kaavat siihen päälle. Leikkauski sujuu viälä hyvin. Ompeluhan on yksinkertaasta, tuumasin ja hurruuttelin koneella saumat kiinni. Sitte rupesin kokeelemahan, jotta miltä näyttää, vyötäröhän oli viälä tekemätä. Sain ne jalakahan ja ihimettelin kauhiasti, että mikä vika täs kankahas on, ku toinen pulttu on paljon vaaleampi ku toinen.

Aikansa niitä käänneltyäni ja peilin eres pyörittyäni huamasin, jotta nukka on toises pultus vääripäin. Mä olin leikannu ne vastakarvahan, ku olis pitäny kaavat olla peräjäläkehen kankahan päällä. Voi, että mua harmitti. Kattoon kellohon ja tiätysti se kauppa oli jo kiinni. Seuraavana päivänä (tais olla jo perjentaina) hain lisää kangasta ja sitte tarkasti sovittamahan kaavoja sen päälle, että varmahan tuloo oikeen. Kangas tuli oikeen päin ja ompelu jatkuu. Mutta ei murehet siihen loppunu. Sametti on aika paksua kangasta ja vyätärön ompeleminen oli oikeen kruppaamista sanan varsinaases merkitykses.

Lopputulos oli se, että niistä samettihousuusta ei koskaan tullu hyppööhousuja. Eikä niillä olsi keherannu mennä edes perunamaalle. Ne ei istunu ollenkaan, ei edestä eikä takaa. Mä heitin ne kaapin perimmääsehen nurkkahan ja olin kiukus. Päätin, jotta hetkehen en leiki ompelijaa. En enää muista, kuinka aika tavaran kaupitteli.