Sanotahan, notta nauru pirentää ikää. Haluaasin uskua siihen. Olimma viättämäs yhyren ystävän synttäriä viimme viikolla ja innostuumma kertomahan hauskoja sattumuksia, tiätysti muiren ihimisten. Muiren omille nauraa makoosammin, oon pannu merkille.  Jos oikein ollahan tarkkoja, nämä jutut ei oikiasti oo naurun asioota, vakavaia juttuja, voi sattua koska vain ja kelle vain. Meirän jutustelut  liittyy tarkiähän asiahan nimittäin muistihin ja sen muuttumisehan ja puuttumisehen. En millään lailla halua vähätellä tai halaveksia näihin juttuuhin liittyviä ihimisiä. Kaikella kunniootuksella. Mutta joskus ne on niin hupaasia, notta ei voi ku nauraa. Nauroo ne kertojakki ja niiren tarinoren ihimisetki jäläkehen päin. Ajankohta oli ilta jolloon väsy jo aiheutti sen, notta jutut nauratti herkemmin. Seli, seli...

Tämä ensimmäänen tarina kertoo vanhemmasta miäshenkilöstä lankapuhelimien aikahan. Paappa kattoo yläkerras televisiosta Falunin kisoja. Alakerras soi puhelin ja tytär vastas siihen. Soittaja halus puhua paapan kans, mutta tytär ei halunnu hakia paappaa luurin päähän. Soittaja oli sitkiää lajia ja vonkas vaan, vaikka tytär sanoo ettei hae, ku paappa puhuu mitä sattuu. Lopuuksi tytär suastuu ja evästi soittajaa, notta minen ota sitten vastuuta paapan puheista. Paappa tuli puhelimehen ja hämmästynehenä kyseli soittajalta, notta kuinka sä tänne osasit soittaa. No, mihinä sä sitte oot? No, täälä Faalunis!

Toinen tarina oli lujettu pos_itiiv_arien sivuulta: Aviomiäs oli menny töihin kävellen ku oli häjy keli. Päivällä vaimo ajatteli miähensä parasta ja hyvää hyvyyttänsä vei miähellensä auton avaamet!

Tämä kolomas tarina sai aikahan kaks samanmoista tarinaa ja tämä taitaakin olla aika yleistä. Viaruskaveri rupes kertomahan veljestänsä, jonka kans oli soitellu joku aika sitten. Veli oli puhelimes siis kännykäs päivitelly kiiruhiansa ku pitääs pian lähtiä johonku harrastemenoohin, mutta puhelin on katees. Ei löyry mistään, kattelen sitä täs samalla ku juttelen sulle.

Vastapäätä istuva sanoo melekeen samoolla sanoolla puhunehensa siskoonsa kans kännykällä. Siskoo oli ihimetelly kans luurinsa katuamista. Oli viälä sanonu, notta ku se ei oo täs telinehes mihinä se tapaa AINA olla.

Ja se kolomas oli justihin samanlaanen kertomus siitä, notta kännykkä on katees vaikka se oli asianomaasen korvalla.

Ei tällaasia tarinoota kerrottu silloon ku oli vain lankapuhelimet. Puhelin ei ollu koskaan katees ku soli johoralla seinäs kiinni. Tua paappa-tarina menöö sitte tautiluakituksen piikkihin, siinei oo sillä lailla mitää outua. Mutta tämä kännykkäaikakauren ihimisten "muistisairauret" alakaa olla siinä rajoolla, notta tarttis teherä jotain.  Mistä ne mahtaa johtua. Onko aivoolla liikaa hommia, josta seuraa sitten, notta ihimisillä on keskittymisvaikeuksia? Vai onko ihimisten huamiokyky heikentyny vai...? Kyllä moon huamannu, notta asiat pitää laittaa paperille ylähä, jos meinaa muistaa ne kaikki. Mutta mitä teherä ku unohtaa kattua sitä paperia? Joskus ei enää muista muutaman metrinkään jäläkehen toises huanehes, mitä siältä piti hakia. Toisinansa unohtaa mitä oli sanomas. Tai ei saa sanaa miälehensä. Niinku puhuus viarasta kiältä ja sanavarasto katuaa.

Yks päivä olin menos apteekkihin. Lähärin kotua normaalia reittiä autolla ja pysähryyn osuuskaupan etehen. Siinä muistin, notta mun piti mennä apteekkihin ku se menöö aivan pian kiinni. Ei muuta ku auto uuresta käyntihin ja nokka parin saran metrin pääs olevaa apteekkia kohti. Kauppareitti oli niin iskostunu mun aivoohin, nottei sinne mahtunu uutta tiatoa apteekkihin menosta. Siälä ku käyrähän harvemmin. Joskus mä viälä karotan itteni, mistähän mä sitten rupian ettimähän? Jos nauru pirentää ikää, mikä parantaas muistia sen pitkän iän myätä?