Kirijoottelen tätä seisahaltani. Toinen vaihtoehto olis ollu makuultansa näpyttely. Miksikö? Siksi, jotta minen kunnolla pysty istumahan. Mä en tätä viarasta käskeny tai pyytäny tai houkutellu tai millään lailla vihijaassu tai ilimehillä eli elehillä rohkaassu enkä viisin kaavoon antanu ymmärtää, jotta mun kroppahan vois parkkeerata.

Tämä kutsumatoon viaras on herra Iski as. Se tuli yllättäen viikko sitte torstakina. Joku päivä on ollu vähä paree ku joku toinen. Se niinku leikkii kuurupiiloa mun kans. Aina ku mä luulen, jotta se on jo jättäny mun, niin pian se taas ilimaasoo ittensä ilikiällä vihilaasulla. Eileen sitte se äityy oikeen änkyräksi. Autos istuminen oli oikeen myrkkyä. Onneksi illalla oli kuski, minä en olsi pystyny ajamahan. 15 km:n matka oli kyllä varsinaanen kirutustaival. Asentokin oli miälenkiintoonen. Pualeksi istuvas asennos toisella kankulla kenottaen yritin selevitä iliman huutoa.

Olin taas hartiahiaronnas päivällä ja se hiarojaflikkakin epääli vaivaani iskiakseksi. Kehootti venyttelemähän pakaroota ja sitte antamahan sen levätä joko seisoen tai maaten. Laattia on hyvä alusta, tarpeheksi kova. Mutta kyllä mä yän nukuun sängys puranan voimalla. Käveleminen ei ota onneksi kipiää, muuten elämä oliskin vaikiaa. Suurene suuri haitta on se, että käsitöiden tekeminen on ny hankalaa. Istuen ku oon tottunu tikkuamahan. Seisten  ei oikeen jaksa ja maaten en oo viälä harijootellu tarpeheksi. Yks MIÄS tikkus kyllä sängyllä maaten. Näjin telekkarista kerran. Täs mä ny sitten seisoskelen ja naputtelen, vaikka ei kovin kauaa tätäkään jaksa yhtehen menohon. Välillä pitää taas mennä maaten ja huilata. Ja venytellä. Ja taas huilata. Ja...