Mulla oli lainas yhyreltä kaverilta pari kirijaa. Molin lainannu ne kesän aluus, ku olin siälä käymäs. Sovittihin sitte, jotta se tuloo meille joskus kesällä ja hakoo ne. On niinku oikeen asiaaki, jotta tuloo käyryksi. Ja jokahinenha omiensa perähän on, ettei jätä niitä miaron tiälle. Emmä ainakaan malttaasi kallihia kirijoja kellekää lahajoottaa. Ainakaan kaksin kappalehin. Samalle ihimiselle.

Sillä ystävällä on kesällä synttärit ja ostin valamihiksi yhyren cd:n, jotta annan sitte samalla ku se tuloo. No, kesä meni ja synttärit samaten. Eikä ystävä tullu. Oli aina jotakin menoja jos ei sillä niin sitte mulla. Ja niinhän ne päivät menöö. Oomma silti soitellu silloon tällöön, ettei me millään lailla toisiamma oo unohtanu.

No ny se sitte tuli yks ilta ja mä tälläsin kirijapinon ynnä cd:n näkösälle, että muistan sitte antaa. Niinhän siinä meinas käyrä, jotta ne oli jäärä siihen hyllyn päälle. Viime tingas muistin. Kävimmä siinä piänen murtehellisen keskustelun:

minä: Mie aattelin, et kyl siekii sen verran oot karjalaisii, et ostin siul syntymäpäivälahjaks tuon karjalaisen cd:n. Meinasin sen antaa kesäl, mut ku sie et tultkaa, nii annan sen sit nyt vasta.

ystävä: No johan mie sen verran ja miehä soitan tämän ku täst koht sillään lähen ajelemmaa. Jaha täälhä on korttiki.

Ja se kääntää kortin toisin päin ja yllätys, yllätys: se on tyhyjä, tabula rasa. Olin varannu sopivan onnittelukortin, mutta jostaki syystä se oli jääny kirijoottamatta ja putos joko kirjojen tai kirjan ja cd:n välistä.

minä: Katoha sie, ku en ookaa muistant kirjottaa mittää, mut siehä voit panna vahingon kiertämää ja antaa sen seuraaval päiväsankaril.

Nauruksihan se meni ku maalasimma näkyä, johona tyhyjä kortti kiärtää ihimiseltä toiselle. Halavaksiki se tuloo. Ja tiärä vaikka joskus saisin sen takaasi aikansa maailmaa kiärrettyänsä.