Mulla oli tänään vauhrikas päivä tai ei oikiastansa mulla niinkää, mutta mun huru-ukoolla. Käsitöis on sekaryhymät ja kun luakka on kloppivoittoonen niin elon laskuopin ja ojalankin mukahan niitä on silloon enempi ku flikkoja. Toinen puali on teknisestyäs ja joululta vaihretahan.

Konehia ihimeteltihin ja joku kysyyki, notta minkätähäre siinon tua jalakahomma. Mä sanoon, notta se on kaasu. Poikaan naama leves hangonkeksiksi: ai niin ku autoski! Mihinäs jarru on? kysyttihin seuraavaksi. - Se on teirän jaloos, mä sanoon. Ja pakin mä näytän sitte ku oot siinä kohoras. Se voi olla eri konehis eri paikas.

Aiheena oli ompelukonekortin suarittaminen. Paperille hurruuttettihin iliman lankoja ensin suaraa ja sitte väärää. Monenlaasia mutkia ja käännöksiä. Monta a-nelosta siihenkin kulutettihin.

Ei mun kouluaikana mitään ajokorttia tarvittu. Kerran vissihin kokeeltihin vähä ruutupaperin reunaha ja sitte vaan essua ja tyynyliinaa ompelemaha. Toini-opettaja meitä opasti, se, jota mä pistin neulalla nenähän. Oon tainnu siitä kirijootella joskus.

Poijathan tiätysti innostuu, ku sai konehella päästellä. Sehän on tosi asia, että ku on kone ja siinä ääni, nii miähet teköö mitä vaan. Kaasu pohojas ne päästeli, mutta osasivat mutkan kohoras kummasti himmata vauhtia. Nopiampia ne oli ku flikat, eikä jäläki ollu yhtää huanompi. Kyllä niille tohtii vissihin kankahanpalanki antaa.

Kuinkahan suu pannahan, ku esti pitää harsia käsin. Meinatahan teherä perinteenen neulatyyny. Pitää vissihin joku maski hommata, ettei mulle käy ku Toinille.

Yks poika kehuu tunnin loppues, notta tämä oli paras tunti tähän mennes! Pitääskähän meirän ruveta laskemahan ja kirijoottamahanki ompelukonehella, oliskahan se enää niin mukavaa. Mutta kyllä mä tairan niille huru-ukoolle (ja akoollekki) ajokortin antaa jokahittelle. Yksistänsä jo siitä innokkuuresta, millä ne tunnille osallistuu.