Lupasin inhokkiruakahaasteen yhteydes, että kerron enemmän ykkösinhokistani piimävellistä. Tämä tarina juantaa juurensa (on siinäki sanonta) 60-luvulle, jolloon alootin kansakouluni. Asuttihin sillooses kauppalas, ny se on oikeen kaupunki. Siinä koulus oli oikeen ruakasali, johonka mentihin syämähän. Ja talon tapa oli, jotta keittäjä lastas isoon kauhallisen ruakaa lautaselle ja se oli syätävä kaikki. Silloon ei tiäretty käsitteitä vähän tai paljon saatikka maistopala tai ainakaan niitä ei koululaasten sopinu käyttää. Jokahinen sai sen isoon kauhallisen, nii jotta lautanen oli piri pinnas. Ja tiätysti mun tuurilla opettaja istuu samas pöyräs!

Heti aamulla oli se koulupäivä pilalla, ku oven aukaasi ja haistoo sen muikian hajun siälä rappukäytäväs, meinas oksennus tulla siihen paikkahan. Silloon piti olla omat evähät joukos siis maitopullo (tiätysti lasinen) ja voipaperihin käärityt voileivät. Niiren avulla mä jotenkin sai niäleskeltyä sen kauhiän vellin. Onneksi me muutettihin siältä pois ja seuravas koulus ei sitä ruakaa onneksi ollu.

Mutta en mä siitä kokonansa erohon päässy. Anoppi keittää sitä joskus ja kuinka ollakkaa me oomma useen osunu justihin silloon menemäähän sinne! Se jo kiusaa mua, jotta jaa sä haistoot, jotta mä oon teheny sun lempiruakaa. Mä kerran yritin maistaa ja otin vain sellaasen teelusikallisen verran, mutta totesin, jotta ei mun makuhermot oo yhtään muuttunu sitten kouluajan. Se on ja pysyy ykkösinhokkina.

Siitä lasisesta maitopullosta on jääny ikuunen muisto mun vasempahan ranteesehen. Tiätysti mä kompuroon sen pullon kans sinne ruakalahan mennes ja pullo meni särki ja mun ranteesehen tuli aikaamonen palakehenkiäli. En muista pantihinko siihen laastari vai side, mutta ei sitä ainakaan ommeltu. Olis pitäny, nii ei olsi jääny nuan pahaa arpia. Se ei onneksi näy, pidän siinä käres kelloa.

Jäläkehen päin oon ajatellu, jotta olisko silloon ollu piimävellipäivä ja mä olsin yrittäny siitä erohon tualla kompuroomistempulla.